Hiirenkorvat kotikonnuille jäivät, Niistä kylvöpäivän helposti laski, Silloin pirtin päällä sauhussa kylpi korvat, Joiden alla kerran oli kaski. Nousi askel vailla murheita, eikä muisti Niitä edes jäljestä tiennyt, Silti hetken ilorattaissa tahtoi mieli tietää: Tässä kotiniko lie nyt? Katolla on kultaa, lapsuudesta asti tuttu On meille palava. Siellä illat istuu se, jonka surut laantu, Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut, Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä, Aikoja vielä vierelläni heilut. Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen Nostaa hiljalleen jo pääta, Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa vielä Viime talven jäätä. Vihtavarret kylän raitilta toivat tuoksun Jollaista ei joka poika laita, Silloin istui lauteilla, kävi savu joka Kortta pitkin kotitalon maita. Askel nousi, niitä muistoissa pidän vaikka Häilyvä on väilillä sen tunne, Harmaat aatteet niitä väijyä saa, vaan ei Unhoon painu, vaikka kuljen minä kunne. Kaikki maa on kultaa, lapsuudesta asti tuttu On meille palava. Siellä illat istuu se, jonka surut laantu, Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut, Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä, Aikoja vielä vierelläni heilut. Se ilmaan liitää, hiljaa siivet kuin sinessä Kiitää lehdilläni, Se viljat viiltää, kuultaa kerran sen Kauneus, kunnes katoavaa on kaikki tuleva. Siellä illat istuu se, jonka surut laantu, Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut, Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä, Aikoja vielä vierelläni heilut. Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen Nostaa hiljalleen jo pääta, Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa Vielä viime talven jäätä.