Minä laulua lintujen kuuntelen, vaan yksi on ylitse muiden. Se korkeimman kuusensa valitsee ja huutelee ylitse puiden. Tuo lintu on liioin jo pimeä, sen huuto on murhe ja huoli. Se korkean kuusensa latvassa kertoo kuka sen juuressa kuoli. Tuon liitäjän sulka on musta kuin yö, silmissä kuutamon kiilto. Täällä aika on vaiennut, olkapäälleni jäänyt kyntensä viilto. Jos se yön yli siipensä levittää voi, alla pimeän peiton valvon. Vaan silmäni kerran jos sulkisin, kuljen halki hämärän alhon. Tuo laulu on laulua korppien. Kun laulu sen tuo kaikuja, kaikuja kaarilta aikojen, on kaarna kalpea kuusella, siellä kaarne on hiljainen. Jalkojen alla on Korppikalliota. Jalan alla on Korppikalliota iki-tuulien haltija nuollut, ja mitä sen sammaleet kätkevät siitä tietävä ammoin on kuollut. Minä kivien, kallion, kätköistä kuulen kummia aina ja yhä, ei vaikene laulunsa korppien, laulu kuusten on latvoista pyhä. Tuo laulu on laulua korppien. Kun laulu sen tuo kaikuja, kaikuja kaarilta aikojen, on kaarna kalpea kuusella, siellä kaarne on hiljainen. Jalkojen alla on Korppikalliota.